Theo syntyi kauniina kesäpäivänä heinäkuun alussa 2002 Kätilöopiston sairaalassa Helsingissä. Oikea jalka oli kampurajalka, muuten kaikki oli kuten pitikin. Kampuraa ei ollut havaittu ultrassa, joten se oli yllätys.

Kahden viikon iässä Theolla aloitettiin toistokipsaus HUS Lasten ja nuorten sairaalassa. Kipsari Hannu ja lääkäri Sari kipsasivat Theon jalkaa aluksi viikon ja sitten kahden viikon välein. Neljän kuukauden iässä otettiin röntgenkuvat. Niiden perusteella päätettiin leikata.

Ensimmäisen kipsiviikon jälkeen                   Kolmen viikon kipsauksen jälkeen

Kipsiaika oli täynnä kommelluksia, välillä Theo yllätti kesken vaipanvaihdon lisäannoksella ja sotki kipsinsä, välillä kipsiä poistettaessa jalan iho oli hyvinkin korppuna (poistimme kipsin aina uutta kipsausta edeltävänä iltana, jotta Theo pääsi kunnolla kylpyyn). 

Joulun alla 2002 otettiin kipsi pois sillä ajatuksella, että Theon leikkaus olisi heti loppiaisen jälkeen. Ajankohdaksi tuli kuitenkin vasta 30.1.2003, johon saakka Theo oli ilman kipsiä. Ikävä kyllä Theo ehti sinä aikana nousta seisomaan ja painaa jalkateränsä takaisin kampura-asentoon – kipsiä poistettaessa sivuvääntö oli ollut jo melkein poissa. Leikkaus ei kuitenkaan toteutunut rajun rotavirusinfektion ja korvatulehduksen vuoksi – Theo oli sairaalassa nesteytyksessä viikon ajan. Kotiutus oli 29.1.03, ja Hannu tuli osastolle laittamaan uuden kipsin.

Uudeksi leikkausajaksi sovittiin 10.2.03, mutta korvatulehdus piti pintansa, joten sekään ei onnistunut. Kipsi pysyi jalassa. Lopulta leikkaamaan päästiin 10.3.03.

 
Theon jalat leikkausta edeltävänä iltana              Leikkauksen jälkeen: Theo, teletappipipo ja muhkea kipsi

Leikkaus kesti reilut neljä tuntia ja oli odotettua laajempi. Seisominen oli vääntänyt jalan takaisin virheasentoon, Theo seisoi jalan ulkosyrjällä, ja arpikudosta oli muodostunut aika paljon. Leikkauksessa suoritettiin akillesjänteen pidennys, isonvarpaan pitkän koukistajalihaksen jänteen ja takimmaisen säärilihaksen jänteen pidennys, tela- ja veneluun välisten nivelten kulmien korjaus jne. Leikkauksen päätteeksi jalka taas kipsattiin. Kotiutumista saikin sitten odottaa viikon, koska vatsatauti iski taas. Kipulääkityksenä oli sekä morfiinia että Buranaa. Sen jälkeen vaivana olivat syksyyn saakka etupäässä toistuvat korvatulehdukset. 

Leikkauksen yhteydessä asennettua kipsiä pidettiin kolme viikkoa, 3.4.03 vaihdettiin uuteen kipsiin, ja 30.4.03 poistettiin sekin.

 
Kipsinvaihto 3 viikkoa leikkauksen jälkeen

Samana vapunaattona vuonna 2003 Theo kävi Soleuksessa antamassa muottivalun oikeasta jalastaan, ja 2.5.03 Theo sai säärimittaisen lastan. Lasta oli käytössä ympärivuorokautisesti, kunnes Theo ryhtyi pääasiassa kävelemään eli alkusyksyyn 2003. Siinä vaiheessa lasta jäi yökäyttöön, koska kävely on luonnollista asentokorjausta jalkaterälle. Lokakuussa Theo sai uuden, reisimittaisen lastan (ns. dynaaminen kampuralasta). Se oli kaiketi ensimmäisiä ulkokiertoasennon varmistaneita lastoja. Senkin jäätyä pieneksi tuli kolmannen lastan vuoro toukokuussa 2004, sekin vain yökäyttöön, toisaalta ulkorotaatiota siinä on vielä enemmän.

Jalkaterän asento on tätä kirjoitettaessa varsin hyvä. Kengännumeroeroa on jalkojen välillä jonkin verran (leikattu jalka on 21,5 ja toinen 23). Theo on erittäin liikunnallinen poika, joka saattaa kävellä useita kilometrejä taukoa pitämättä. Juokseminen, hyppiminen ja kiipeily kuuluvat myös mieliharrastuksiin. Lastakauteen alun perin siirryttäessä Theolla oli vaikeuksia ymmärtää, että polvinivel kuitenkin taipuu, joten Theo konttasi jalka suorana sivulla. Tätä vaihetta ei onneksi kestänyt kovin kauan.

Neljä Theon kipsiä on saatu lähes ehjinä talteen, ja ne ovat vitriinissä muistoina.

Yksi olennaisimpia kysymyksiä on ollut se, millaiset kengät Theolle tulisi milloinkin hankkia. Soleuksen Peteriltä saimme ohjeita: tukeva kantakappi, tukeva pohja, ei muotoiltua sisäpohjaa eikä ainakaan banaaninmuotoista lestiä (varsinkaan sisäänpäin). Näiden ehtojen täyttämiseksi Theo on käyttänyt etupäässä Pionin kenkiä.

Kontrollit ovat puolen vuoden välein kolmivuotiaaksi, sen jälkeen vuoden välein. Kaksivuotiskontrolli oli syksyllä 2004, ja lausunnoksi tuli, että Theon jalka on erittäin hyvä. Yölasta jäi käyttöön (ulkorotaatiolasta), mutta Theon saaman hoitotuen jatkamiseen lääkäri ei nähnyt syytä. Syyskesällä 2005 lastakin jäi lopulta pois. Theo on kuin kuka tahansa ikäisensä poika ja jalka on melkoisen hyvä. Ylös-alas-taivutusrata on tosin jäänyt aika pieneksi. Seuraava jalkakontrolli on marraskuussa 2006, ja sen jälkeen täydennämme taas tätä kertomusta.

Alkuun

Emil syntyi 27.10.2002 Helsingissä. Emme etukäteen tienneet, mutta Emilillä oli vasen jalka kampurajalka. Emme pahasti tätä asiaa säikähtäneet vaikka se tietty aika hurjalta näyttikin.

Viikon-kahden iässä Emil alkoi käydä toistokipsauksissa ensin viikon, sitten kahden välein. Kipsiaika sujui ihan ok. Joskus kipsinlaittopäivänä oli "ylimääräistä" kitinää. Tätä jatkui 6kkn ikään, jolloin Emilin jalkaa leikattiin. Leikkauksessa pidennettiin akillesjännettä. Leikkauskin meni hyvin ja onnistuneesti. Kipuja jalassa ei pahemmin ollut, rytmi kyllä meni aivan sekaisin, mikäli sikäli kun sitä oli. Leikkauksen jälkeen Empulla oli vielä kipsi kahteen otteeseen neljä viikkoa kerrallaan.. ja niin 8kkn iässä oltiin kipsittömiä.

Saatiin reisimittainen lasta tilalle jota pidettiin yötä päivää. Kuukauden kuluttua tuli reisimittaisen pitäminen mahdottomaksi kun Emil alkoi nousta ylös ja kulkea tukea pitkin. Lasta lyhennettiin pohjemittaiseksi. Ensin se oli koko päiväkäytössä ja sitten vain öisin.

Uuden lastan saimme Emilin ollessa 1.5v, tässä lastassa on vääntöä ulospäin. Ja pidämme sitä öisin ja lasta on taas reisimittainen.

Emilin jalka on oikein taipuisa, kivuttoman oloinen ja toimiva. Kävely ja juoksu sujuu. Jonkun verran jalka kääntyy sisään ja pohjelihas on terveen jalan pohjetta selkeästi pienempi. Kengännumerot ovat samat ainakin toistaiseksi molemmissa jaloissa.

Nähtäväksi jää kuinka jalka tuosta tokenee :) Tähän saakka kaikki kuitenkin on mennyt hyvin!

Johanna ja Emil

Alkuun

Totinen naisen ääni: ”Jalkaterät ovat pahasti vääntyneet…” Olin juuri saanut kauan odotetun vauvani vatsani päälle ja olimme avomieheni kanssa täysin haltioituneita tuosta pienestä ihmeestä. Kuinka olisin voinut käsittää tuon lauseen? Katsoin jalkoja ja ne olivat minusta suurenmoiset! Oman vauvani jalat! Olivathan ne erin näköiset kuin esikoiseni jalat, mutta mitä siitä. Sitä paitsi kätilöt puhuivat, että ne oikenevat jumpalla, mitään vakavaa uudella perheenjäsenellämme ei siis ollut. Kylvyn ja kapaloinnin jälkeen asiaa tuskin muisti.  

Viivyin sairaalassa vain kolme päivää. Sukulaisia kävi meitä tapaamassa, ja muistan varsinkin upouuden vaarin huolestuneen ja mietteliään ilmeen, samoin äitini kyseli, mitä jaloille voi tehdä. Meille oli neuvottu hieromaan ja jumppaamaan jalkoja aina vaipanvaihdon yhteydessä, se oli ainut asia mitä pystyimme vastaamaan. Äitini oli lueskellut sairaalassa käynnin jälkeen jotain lasten lääkärikirjaa, ja hänen puhelinsoitto tiputti minut todellisuuteen. Edessä saattaisi olla vaikeitakin hoitoja! Maito alkoi nousta ja kyyneleet valua. Miksi tässä on näin käynyt? ”Tuhton” kotiinlähtötarkastuksessa kuulin ensimmäisen kerran sanan kampura. Naislääkäri avasi kapalon ja ilmoitti tylysti: ”Ilmiselvä kampuratapaus. Kiireellinen lähete Helsinkiin.” Ei mitään muuta! Ei tietoa hoidoista, hoidon kestosta, syystä eikä varsinkaan mitään ennustetta. Ei mitään lohdutusta, ei kannustusta, pyydettiin vain odottamaan kutsua Hyksiin.  

Sitähän sitten odotettiin. Mutta ennen kaikkea nautittiin vauvastamme! Olimme kaikki kolme lääpällään vauvaan ja tuijotimme jopa hänen nukkumistaan. Kaikki oli niin merkillistä, ainutlaatuista ja hyvällä tavalla kaaosmaista kuin uuden vauvan perheessä+ vain voi olla. Mieheni kanssa puhuimme jaloista päivittäin ja puhuimme siitä, kuinka onnekkaita oikeasti olimme, kun vauvalla ei tämän vakavampaa ollut. Minä sain kamalia itkukohtauksia, mutta mitä ihmeellisimmästä asioista, jopa siitä, kuinka onnellinen olin. Kiittelimme sitä, että asuimme Suomessa, missä terveydenhoito on ihan omaa luokkaansa. Mielestämme oli myös onni asua lähellä Helsinkiä. Siellä jos jossain osataan hoitaa asia kuin asia. Näin kai tsemppasimme toisiamme. Sitten posti toi kiihkeästi odotetun kirjeen.  

”Tuhto”, sittemmin Tuukka, oli viikon ja viisi päivää vanha, kun hänet kipsattiin ensimmäisen kerran. Ensimmäisellä käynnillä jaloista otettiin polaroid-kuva, tutkittiinkin kai, mutta minä muistan vain kun vauvani itki, ja minä itkin. Meille sanottiin, ettei kipsaaminen satu, vauva vain ei pidä kiinni pitämisestä. Kalle onneksi hallitsi tilanteen paremmin ja oli vastaanottavaisempi kaikelle informaatiolle, jota saimme tunnin odottelun jälkeen. Tunnin odotus sen takia, että seurasimme varpaiden väriä ja mahdollista turvotusta. Tuukan kipsannut Hannu oli rauhallinen ja lempeä, hänestä tulikin ajan kanssa ”tuttu ja turvallinen”, tavallaan kasvot koko kipsaamiselle. Hannu oli empaattinen ja vastasi kaikkeen, mitä osasimme kysyä. Ja tärkeintä: meille luvattiin, että poika oppisi kävelemään ikätovereidensa kanssa samoihin aikoihin, jos näin ei kävisi, syy olisi jossain muussa kuin kampuroissa. Tuukka oli itkuinen koko päivän, mutta seuraavana päivänä jo oma itsensä.  

Kipsien kanssa opeteltiin ihan uudet kuviot. Peppu pestiin meidän sängyllä, valmiilla kosteuspyyhkeillä tai vanulla. Kasvot, kainalot, kaula ym. pestiin vanulapuilla aamuin illoin, myös meidän sängyllä. Kaikkia vaatteita ei voinut kipsien kanssa käyttää ja turvakaukalonkin me hylkäsimme ja vuokrasimme turvaverkon kantokopan päällä käytettäväksi. Mielestäni elimme silti aivan tavallista vauva-arkea. Kipsausaika meni nopeasti. Ensimmäiset kaksi kuukautta kipsit vaihdettiin joka keskiviikko. Onneksi Kallen työnantaja oli joustava! Tiistait olivat aina juhlaa; kipsit sai riisua ja käydä kylvyssä. Myös neuvola käynnit sovitettiin näihin päiviin, jotta pituuskin saatiin kirjoihin ja kansiin. Tuukalle ihmetystä aiheuttivat vapaasti sätkivät jalat, mutta seuraavana aamuna olo taas kotoisa, uusien ja valkoisena hohtavien ”kippanoiden” kanssa. Ilmeisesti suhtauduimme kipseihin niin luonnollisena osana meidän arkea, että isoveikka luuli hänelläkin olleen kipsit vauvana. Hymyillen kerroin, että hänellä oli jo valmiiksi suorat jalat.  

Tuukan jalat kipsattiin 7 kertaa viikon välein ja 4 kertaa kahden viikon välein. Kilometrejä siis tuli ja meistä tuli viisaampia kampuroiden suhteen. Vaikka aika kipsaamossa oli joka kerta lyhyt, jotain uutta jäi aina mieleen. Tapasimme myös muita kampurajalkaisten vanhempia, mikä oli todella tärkeää. Alussa leikkauksesta puhuttiin epämääräisesti, mutta jossain vaiheessa otettiin röntgenkuvat ja asia varmistui. Siinä vaiheessa kampurat tuntui sairaudelta. Leikkaus oli ollut koko ajan kamala mörkö mielessäni ja nyt se oli siis edessä. Ennen leikkausta Tuukka sai olla ”paljain jaloin” kaksi viikkoa.  

Päivää ennen leikkausta menimme sairaalaan sisään. Tuukalla oli ikää silloin 4 kk ja 12 päivää. Saimme Tuukan kanssa oman huoneen kaikilla mukavuuksilla, minulla oli jopa oma sänky puolet sairaalassa olo ajasta. Ensimmäisenä päivänä otettiin verikoe. Juttelimme myös Tuukan leikkaavan kirurgin kanssa. Illalla kylvetimme vielä pojan, seuraavaa kylpyä saikin odotella.  

Seuraavana aamuna saatoimme Tuukkaa leikkausosaston ovelle saakka. Kello oli silloin 8.45. Olin lamaantua jännityksestä. Kaikki pelotti; nukutus, itse leikkaus, herääminen, tulevat kivut, toipuminen. Lähdimme kaupungille käveleskelemään ja syömään, sairaalassa pitkät tunnit olisivat tuntuneet vielä pidemmiltä. Ajatukset olivat kuitenkin siellä koko ajan. Taisimme soittaakin osastolle välillä, onko mitään uutisia. 14.30 kuulimme, että leikkaus oli mennyt hyvin ja aloimme odottaa heräämistä. Illalla klo 17.30 saimme olla mukana hakemassa vauvamme omaan huoneeseen. Pitkä odotus oli takana. Jaloissa Tuukalla oli itsensä kokoiset kipsit, jalat oli tyynyjen kanssa tuettu kohoasentoon, päässä oli tippa ja kasvot aivan turvoksissa ja kalpeat. Todella säälittävä näky. Sain luvan imettää heti, ja kun Tuukka söi, tippa otettiin aika pian pois.  

Seuraavat pari päivää Tuukka vain nukkui, välillä söi, sitten sai kipulääkettä ja sammui taas. Leikkauksen jälkeisen päivän illalla Tuukalle nousi kuume. Siitä seuraavana päivänä kakan mukana oli verta ja uloste muuttui vihreäksi limaksi. Supot lopetettiin siihen paikkaan, enkä antanut mitata kuumettakaan pyllystä. Kalle oli onneksi kaikki päivät meidän kanssa osastolla. Vuorottelimme niin, että toinen oli koko ajan Tuukan kanssa. Omasta nukkumisesta ei tullut mitään, ja sainkin sairaalasta mukaani jätti-univelat. Myös Tuukan päivärytmi meni lopulta aivan sekaisin. Kaikesta huolimatta ajasta osastolla jäi myönteiset muistot, joukossa jopa hauskojakin tapauksia. Tuukasta pidettiin todella hyvää huolta, siitä kiitos varsinkin omahoitajalle. Leikkauksen jälkeen kolmantena päivänä uskaltauduimme vihdoin kotiin. Kotiinlähtölupa jalkojen puolesta tuli jo aikaisemmin, mutta ripuli ja kuume pitivät meitä siellä extraa. Mielestämme oli parasta ottaa varman päälle. Mutta kuinka ihanaa olikaan päästä kotiin viiden sairaalassaolo päivän jälkeen.. Päivärytmi oli opeteltava uudelleen, varsinkin yöt olivat todella katkonaisia, kun Tuukka tottui sairaalassa saamaan rintaa, heti kun vähän itki… tavallaan siis oma syy, mutta enpä halunnut pientä itkettääkään.  

Leikkauksen jälkeiset kipsit olivat Tuukalla 3 viikkoa ja 2 päivää. Saimme testata omiin kämmeniimme ja käsiimme hurjalta näyttävää ja kuulostavaa sahan ja sirkkelin risteytystä, jolla Tuukan kipsit sitten leikattiin auki. Jalat tarkastettiin ja samalla jalkateristä, isovarpaiden yläpuolelta vedettiin pitkät metallipiikit pois. Siinä vaiheessa teki kyllä pahaa. Arvet olivat paljon suuremmat, mitä olin odottanut, mutta kaikesta huolimatta jalat näyttivät ensimmäisen kerran ”oikeilta” jaloilta. Varpaat olivat rennosti ja kantapää oikealla paikallaan! Eipä niitä jalkoja kauan ihailtu, sillä uudet kipsit laitettiin vielä neljäksi viikoksi. Tällä kertaa vanhaa tuttua softia. Tuukka oli koko ajan hereillä, häntä ei siis nukutettu, niin kuin jossain päin Suomea tehdään.  

Myös viimeiset kipsit otettiin kipsaamossa pois. Iho oli kamalan näköinen, hajuinen ja värinen…mutta jalat olivat NIIN HIENOT! Kaikki oli kunnossa ja me saimme luvan lähteä teettämään lastoja. Sitä ennen kuitenkin kävimme sairaalan vessassa pesemässä jalkoja. Mikä määrä niistä lähti kuollutta ihoa pois! Tuukkakin ihasteli hoitopöydällä omia jalkojaan, otti nilkoista kiinni ja katseli pitkästä aikaa varpaitaan!
Lastat tehtiin Hakaniemessä Soleuksessa. Ensin jalka kipsattiin, sitten hetken päästä kipsi leikattiin edestä auki ja varovaisesti otettiin pois. Näihin muotteihin sitten valettiin Tuukan jalka, ja tämän malli-jalan avulla tehtiin Tuukalle reisimittaiset lastat. Valitsimme kivannäköisen muovin lastoja varten, valikoimaa kyllä riitti maastokuvioisesta farkkukangasjäljitelmään asti. Parin päivän päästä ajelimme hakemaan lastat. Saimme opastusta niiden pukemisesta ja käytöstä. Lastoja käytimme puuvillaisten puolipotkareiden päällä, ettei muovi hiostaisi paljasta ihoa. Tuukalla iho onneksi kesti hyvin kipsaukset ja lastojen käytön.  

Lastojen kanssa elämä helpottui, siinä mielessä, että pesut helpottuivat. Tuukkakin sai alkaa nautiskelemaan kylvyistä koska vaan, ja saunassakin aloimme käydä silloin tällöin. Tuukan liikkumista lastat eivät rajoittaneet. Itse asiassa niiden avulla Tuukka pääsi ryömimään lujaa vauhtia. Kamala kopse kuului, kun vauva viiletti huoneesta toiseen. Alakerrassakin oli ihmetelty, mistä ääni tulee…  

Tasan 8-kuisena Tuukka seisoi lastojen kanssa ensimmäisen kerran hoitopöydän alatasoa vasten. Ylös hän veti itsensä käsien avulla, polvet kun eivät lastoissa taipuneet. Nilkoista lastat oli nivelletty. Ylin tarranauha painautui syvälle reiteen, mikä näytti tosi hurjalta. Lastat lyhennettiin kuitenkin vasta kolmen viikon päästä. 9 kk 3 viikkoa vanhana Tuukka alkoi kontata ja käveli heti kohta perään tuen kanssa. Tuukka työnsi taaperokärryä hymy korvasta korvaan, kärry leluja täynnä. Lastojen päällä pidimme liukuestesukkia. Ilman tukea Tuukka alkoi kävellä muutama päivä 1-vuotissynttäreiden jälkeen. Eli ei voi sanoa kampuroiden hidastaneen mitenkään liikkeelle lähtöä eikä muutakaan kehitystä. Tuukan ollessa 10 kk sain luvan ostaa ulkokäyttöön tukevat ensiaskelsandaalit, sillä lastoja en halunnut ulkona esim. hiekkalaatikolla käyttää ja sotkea. Yökäyttöön lastat jäivät ensimmäisen kontrollikäynnin jälkeen vuoden iässä. Siinä vaiheessa kampuroista taidettiin alkaa puhumaan imperfektimuodossa, mitään kun ei enää päällepäin näkynyt.
Lastojen pitämisessä meillä ei koskaan ole ollut ongelmaa, jopa tarrat ovat saaneet olla rauhassa kiinni. Lastojen pukeminen iltaisin on tärkeä osa iltarituaaleja, ja Tuukka itse pyytää niitä jalkaan.  

Tulevaisuudesta en tiedä, mutta toivon hartaasti, että Tuukan kohdalla palautumista ei tapahtuisi. Kontrollikäynnit jatkuvat eli hyvissä käsissä olemme edelleen. Nythän tilanne on hyvä. Erikoisen näköiset jalat ovat ja tulevat varmasti aina olemaankin. Meistä pääasia on kuitenkin toimivat ja toivottavasti säryttömät jalat. Uskon, että vartuttuaan Tuukka pitää jalkojaan osana omaa itseään, samalla lailla kuin esim. silmälaseja käyttävä ikätoveri lasejaan. Terve itsetunto ja huumori tukkivat mahdollisten kiusaajien suut. Mekin vanhempina olemme jättäneet omaan arvoonsa ikävät kommentit tai katseet ja kyselyihin olemme vastanneet niin perusteellisesti kuin olemme osanneet. Kampuroilla tai ilman, Tuukka on meidän rakas poikamme, eikä sitä mikään muuta!

Tuukan äiti Nina