"Olen 37-vuotias nainen Porista. Minulla on vasemman jalan kampura. Minulla on
kaksoissisko, joka on terve. Kampurajalan kengännumero on 32 ja terveen 38. Siis ero on suuri. Lisäksi pohkeissa todella iso kokoero. Pulpahdin äidin vatsasta ensimmäisenä ja olin tietenkin kova järkytys vanhemmilleni. Vanhempieni suvuissa ei kampuraa ole.
Minulla todettiin vaikea kampura. Jalka oli aivan kiemurassa, niin että varpaatkin osoittivat taaksepäin. Kun kaksossiskoni pääsi kotiin sairaalasta, minua jo vietiin TYKS:iin. Jalka leikattiin melkein heti, ja kipsit ja lastat seurasivat toisiaan. Jossain vaiheessa lääkärit jo kiistelivät siitä, että jalka pitää laittaa kokonaan poikki, mutta onneksi osa hoitavista lääkäreistä oli toista mieltä ja ryhdyttiin vain korjaaviin leikkauksiin ja toimenpiteisiin. Leikkauksella korjattiin ainakin akillesjännettä, luita on kasvatettu yhteen yms.
Aina kun menin lääkäriin, vanhempani ovat kertoneet, että suuri joukko lääkäreitä oli aina ihmettelemässä jalkaani. Suurin ihmetyksen aihe oli, että jalka saatiin "jonkinlaiseen kuntoon", vaikka alku oli ollut niin hirvittävän vaikea. Koko lapsuuteni aikana en kärsinyt kampurasta. Vanhempani "vaativat" minulta aivan samaa kuin muilta lapsilta (meitä on neljä kaikkiaan), enkä missään vaiheessa saanut erikoiskohtelua. Oikeastaan he eivät tehneet jalasta minkäänlaista numeroa, eivätkä hössöttäneet. Näin ilmeisesti en itsekään huomioinut asiaa, enkä oikeastaan huomannut olevani erilainen kuin muut. Ensimmäisiä häpeän tunteita muistan tunteneeni ala-asteella liikuntatunnilla. En tiedä miksi, mutta minua ei ole kiusattu jalasta kuin ihan pari kertaa ala-asteikäisenä. Harrastin lapsena paljon liikuntaa, hiihdin (olin siinä jopa aika hyvä = palkintosijoja luokan hiihtokilpailuissa) ja jopa luistelin. Nyt kun aikuisena ostin luistimet, luistelu ei enää onnistunut.
Vasta yläasteella huomasin todella olevani erilainen kuin muut. Pelkäsin ettei minua hyväksytä. Ja ihan oikeasti, pelkäsin ihan hirveästi, että kukaan ei halua kanssani naimisiin. Parhaani mukaan yritin aina peitellä jalkaa. Liikuntatunnit olivat vaikeita. Vielä lukiossakin inhosin liikuntatunteja. Jalka ei koskaan ole ollut kipeä tai särkenyt. Kenkien löytäminen vaatii hermoja. Naisena minua joskus harmittaa, etten voi käyttää korkokenkiä. Aina vain tylsiä kävelykenkiä. Tällä hetkellä olen naimisissa ihanan miehen kanssa, joka hyväksyy jalkani täysin (paremmin kuin minä). Lisäksi minulla on kaksi tervettä lasta."